Ystäväkirje Huhtikuu 2021 "Meidän onnemme ei ole aistiemme varassa"!

Se taisi olla vuosi 1996. Sain kutsun syntymäpäiville, minä ja pieni tyttäreni Marie. Otin hänet kainalooni ja toiseen kainaloon lahjapaketin. Tuohon aikaan oli aina mukavaa vaihtelua nähdä muitakin lapsia, päästä juttelemaan oikeiden aikuisten kanssa ja juomaan kahvia yhdessä. Perille päästyäni kuitenkin ilmeeni valahti; pienen syntymäpäiväsankarin koti oli sisustettu kauttaaltaan kauniilla haurailla posliiniesineillä. Niitä oli kymmeniä, vaaleanpunaisia ja valkoisia koristeita lattialla joka nurkassa, pöydillä, lipastolla ja hyllyillä. Koska arvasin miten innolla Marie ryntäisi tutkimaan posliiniesineitä, ja miten hauraita ne ovat, niin päätin että pidän häntä sylissäni koko ajan. En uskaltanut herpaantua hetkeksikään, ottaa riskiä ja päästää häntä konttaamaan vapaasti pitkin nurkkia. Ihmettelin siinä tilanteessa, että miten joku järjestää lasten synttärikutsut kodissa, joka on kuin posliinitaidemuseo. Jokaisella seinällä roikkui useita tauluja, jotka esittivät syntymäpäiväsankaria. En ollut koskaan nähnyt sellaista kotia. En saanut syötyä kakkua, juotua kahvia enkä juteltua kenenkään aikuisen kanssa, sillä yritin pitää kiemurtelevaa lasta sylissäni samalla kun tämän pienet kädet kurottuivat koko ajan kohti jotain kiehtovaa koriste-esinettä. Rukoilin että mitenkäs tästä selvitään, koska en päässyt vielä lähtemään sieltä. Jeesus vinkkasi, että käy välillä kylpyhuoneessa, jotta saat laskettua tytön lattialle ja venytellä kramppaavia käsivarsia. Se kyläreissu tuntui ikuisuuden pituiselta ja muistan miten, helpottavaa oli päästä sieltä pois. Vaikka tuosta on kauan, niin muistan senkin, miten kutsujen emäntä sanoi tilanneensa kakun, jossa on 64 kanamunaa. Liikaa kananmunia, liikaa kakkua, liikaa tauluja tyttärestä, liikaa posliiniesineitä, liian vaikeaa pitää Marieta sylissä. Miten voi jonkun tilanteen ilmapiiri olla niin ahdistava, että sen muistaa kehossaan vuosikymmenien päästä? Miten päästä siitä irti? Kuuntelin uutisissa hallituksen puhetta korona-ajan exit-strategiasta; siitä miten palauttaa yhteiskunta pikkuhiljaa takaisin normaaliin tilaan pitkän eristyksen jälkeen. Mieleeni kolahti yhtäkkiä tuo vanha kyläreissu. Me kaikki olemme joutuneet sopeutumaan jo pitkän aikaa siihen, että elämme ja toimimme sietämättömien rajoitusten mukaan. Seinät kaatuvat päälle ja menee minne tahansa, täytyy muistaa, ettei koske, herpaannu, juttele aikuisten kanssa kasvokkain - ja tämä kaikki täytyy vaan kestää. Mutta tämän pitkän ja hankalan "kyläreissun" loppupuolella voimme vain todeta, että Luojan kiitos nyt on valoa tunnelin päässä, ja uuden ajan voi jo lähes maistaa. Luojan kiitos siitä, että meidän onnemme ei ole vain viiden aistin varassa, vaan meillä on Jumala, joka voi luoda toivoa, iloa ja vapautta rajoitusten keskelle! Mikä etuoikeus se onkaan, että voimme kaikki tavata toisemme pian ihan kasvokkain ja halata! Pikaisiin näkemisiin! Maija Hangisto

© 2016 by Aglow International Finland.  

Sivun ylläpito: Tero Plysjuk tmi, Sastamalan Tietokonehuolto. 

  • Twitter Classic
  • c-facebook